Pikkujoulujen jälkeistä elämää

Lauantaina oli pikkujoulut. Tuli juotua vähän Fresitaa ja punaviiniä. Riittävästi siihen, että hyvän alkuillan ja pienen hauskanpidon jälkeen tuli itku. Tai aika paljonkin itkua. Silmät turvoksissa ja särkevinä itkemisestä, olin jo puolilta öin kotona käymässä nukkumaan. Sellaiset pikkujoulut. Mekko oli ihana. Meikkikin oli oikein onnistunut. Hiuksetkin. Ja Katja ❤ Enkelini! Juhlatkin oli varmasti kivat. En vaan ollut vielä valmis.

Pikkujoulujen jälkeiset päivät ovat olleet raskaita. Sunnuntaisesta olosta huomasi, että tuli otettua muutama lasillinen alkomahoolia ja mieli on ollut siitä saakka maassa. Tiedän, että alkoholilla on sellainen vaikutus, mutta kyllä tässä taitaa olla kyse jostain muustakin. Taitaa olla alkanut taas uusi prosessi. Prosessia prosessin perään. Kuinkahan monesti tulen vielä sanomaan tuon lauseen ennen kuin tämä koko prosessi on ohi. Milloin lie se sitten loppuukaan..

Olen kuitenkin yrittänyt pahan olon keskellä joka päivä tehdä jotain. En ole suostunut täysin alistumaan "peitto korviin ja puhelin kiinni"-olotilan valtaan. Olen mieluummin hoitanut edes pikkuisen asioita, tehnyt jotain rentouttavaa ja purkanut oloani läheisilleni. 

Olen myös hieman nauttinut pakkaspäivistä poikien kanssa ja se jos jokin on antanut paljon. Pojat aistivat pahan oloni, joten on todella tärkeää että teemme jotain, joka tuo minullekin parempaa mieltä. Minä ja pojat - yhdessä.

Meillä on täällä Kotkassa kyllä aivan ihania puistoja ja paljon leikkipaikkoja lapsille. Miä en ehkä kestä, miten ihania noi Sibeliuspuiston uudet muurahaiskeinut on. Niin söpöjä!

Oi! Ja Tiedättekö, mitä me tykätään tehdä poikien kanssa!?!?! - Rakentaa iso junarata!!! Tai vaihtoehtoisesti dubloista suuri linna!!! Ihan parasta!!!

Tänään illalla sain päähäni leipasta banaanimuffinsseja iltapalan jälkiruoaksi. Tai siis latasin muffinssivuokiin banaanilettutaikinaa ja iskin uuniin. On hullua, miten näitä ei osaa syödä ihan pelkälleen aamu- tai iltapalana kuin harvoin. Ovat kai niin herkkujen makuisia, että aivot ei ymmärrä niiden olevan terveellistä. Muffinsseista tuli ihan hyviä. Ehkä vähän kauemmin olisi pitänyt paistaa. Että "taikina" olisi sisältäkin ollut kovempaa. A hamusi lisää suu auki kuin linnunpoikanen, Plle riitti puolikas. Banaanit oli ylikypsiä, joten lopputulos oli super-makeaa. Minun ja Pn makuun vähän liian makeaa. Noista saa ainakin helpotusta makean nälkään.

Sellaisia kuulumisia täällä. Päivä kerrallaan. Hitaasti, mutta varmasti. Mitä teille kuuluu? Olisi kiva kuulla :)

Kaksi niin rakasta. Niin erilaista.

Olen kiitollinen. Noista kahdesta hulivilistä. Kahdesta maailman rakkaimmasta. Niin rakkaasta, että tekisin mitä vain heidän hyväkseen.

 P & A 

Mun omat muruset. Vielä niin pieniä, mutta kuitenkin jo niin isoja. Ja tietyissä asioissa niin itsenäisiäkin jo. P on nyt 4 vuotta 5 kuukautta ja A on ihan pian 2 vuotta 10 kuukautta. Muistan edelleen kuin eilisen kun P syntyi. Ja An syntymän myös. Molemmat syntyivät sektioilla. Kiireellisillä sellaisilla. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

He on olleet pienestä saakka aivan erilaisia. Niin temperamentiltaan, luonteeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Ptä sanoin vauvana Rölli Ruttunaamaksi ja Ata Metsänpeikoksi. Nimet kuvaavat heitä hyvin edelleen. Päikodin kuvaus onnistui niin ihanasti. Täydellisesti. Ihan nyt harmittaa, että olen päättänyt olla laittamatta poikien kasvoja nähtäväksi tänne. Enkä vielä ainakaan muuta päätöstäni, vaikka mieli tekisikin. Saatte nyt tyytyä poikien vauvakuviin. Arvaatteko kumpi on kumpi?

P on viisas pohdiskelija. Todella herkkä, mutta myös toisaalta todella vahva. Itsepäinen. Hän tietää mitä haluaa eikä oikein meinaa tyytyä muuhun. Hän kaipaa rutiineja ja rytmejä. Ne luo turvaa. Hän on hitaasti lämpenevä ja haluaa aina ensin tarkkailla muita ihmisiä ennen kuin osallistuu leikkeihin tai keskusteluihin. Hän harvoin leikkii tai tekee asioita yksin. Kai häntä voisi kutsua hieman araksi, mutta kysymys on kuitenkin ehkä enemmän viitsimisestä kuin uskalluksesta. Hän ei tee mitään, jollei ole varma, että se onnistuu. Matemaattisesti lahjakas! Ja sana hallussa. Tarvitsee paljon unta. Nukkui pienenä piiiitkiä jopa neljän tunnin päiväunia.

A on aurinkoinen ja hyväntahtoinen tilpitäppiäinen. Hänen maailmassaan asiat on useimmiten hyvin, jollei jopa täydellisesti. Hänestä huokuu auringonpaiste. Hän on sosiaalinen ja aina heti mukana kaikessa tekemisessä ja menemisessä. Haihattelija. Paineeton. Hän puuhailee itsekseen pitkiäkin aikoja. Uppoutuu leikin ja televisio-ohjelmien maailmaan unohtaen kaiken muun ympärillään. Uskomaton keskittymiskyky. Vähän sellainen höperö, jolle sattuu ja tapahtuu. Ei tarvitse unta niin paljoa kuin isoveljensä. Ei ole varmaan koskaan nukkunut yli kahden tunnin päiväunia. Toisaalta, nukkuu yöt pääsääntöisesti paremmin. Tällä hetkellä herralla on tapana nukahdella autoon. Mihin aikaan tahansa. Päiväunia ei enää nuku kotona, päiväkodissa kyllä pienet torkut.

Veljeksinä pojat ovat erottamattomat. Yö ja päivä. Ottavat yhteen päivittäin, mutta jokaiseen päivään mahtuu myös useita helliä hetkiä. Isoveli pitää huolta pikkuveljestään - ja toisinpäin. Veljeä ei jätetä! Vaikka nautitaankin ajasta vanhempien tai isovanhempien kanssa ilman toisen läsnäoloa, ikävä toista iskee äkkiä. Veljesrakkaus 

Pojat ovat kyllä se mun voima. Se, mistä ammennan energiani myös huonoina päivinä. Heidän vuokseen olen valmis tekemään mitä vain. Heidän hyvinvointinsa on minulle tärkeintä maailmassa. Mun leijonanpoikaset. Kallisarvoiset miljoonarahat 

- Naiset -

Oli pakko tulla kertomaan teille mun tän päiväisestä sähellyksestä pikkujoulu-vaatteiden kanssa. Mua naurattaa!!!

Huomenna on siis pikkujoulut. Pikkujouluja on odotettu jo muutama kuukausi. Mulla on oikein kiva viime vuoden pikkujoulumekko tuolla kaapissa. Se on edelleen siis täysin sopiva ja oikeesti tosi kiva. Sellanen musta. Ihan mun näköinen mekko. Tänään Pasaatiin mennessäni sain kuitenkin päähäni, että haluan uuden mekon. - No okei, olin mä jo tällä viikolla aiemmin ihan varmuuden vuoksi tutustunut netissä Cubuksen ja H&M:n mekkotarjontaan.

Cubuksesta löytyi ihana mekko. Ihan mun näköinen. Musta. Vähän ehkä hipahtava. Pitsin kera. H&M:n mallistossa olisi myös ollut aika pitkälti saman tyylinen mekko, mutta Kotkan liikkeestä sitä ei ollut saatavilla. Vilassakin oli ihana mekko. Erilainen kuin mun mekot yleensä. Tyköistuvampi. Todella kaunis. Klassinen.

Ostin Vilan mekon. Ajattelin, että ylitän itseni. Että kannan itseni "makkaroineni" ylpeänä itsestäni. Tulin kotiin ja kriisi oli valmis. Laitoin Cubuksen ihmesukkikset (jotka muuten oikeasti tekee ihmeitä!!! Suosittelen!!!) jalkaan ja mekon päälle. Seisoin peilin edessä ja tuskailin. Mietin, mietin ja mietin. Laitoin muutamalle ystävälle kuvaa kera valitusvirren ja mietin taas vähän lisää. Kävin viestiketjussa eräälle ystävälleni mukavaa itsepuhelua ja mietin, että mitä ihmettä mekon kanssa oikein pitäisi tehdä. Että onko se nyt hyvä vai ei. Pitäiskö nyt kuitenkin hakea se toinen mekko.

Lähdettiin kauppaan. Ja yht'äkkiä mä sen siellä tajusin. Vilan mekko olis palautettava ja haettava tilalle Cubuksesta se "ihan mun näköinen" - tuttu ja turvallinen. And that's what I did.

Nyt olen tyytyväinen. Hiukan vaan huvittaa toi sähellys. Naisen elämää 😉 Kuvan mekoista tuo vasemmanpuoleinen kävi meillä kääntymässä, mutta keskimmäinen oli kuitenkin se mun ❤

Ja kyllä pikkasen harmittaa, etten sittenkään pystynytkään ylittämään itseäni ja hyväksymään vartaloani. Mutta joku päivä..joku päivä.. Hiljaa hyvä tulee.

Saako pojalla olla pitkät hiukset?

Meidän kuopuksella on pitkät hiukset. Niitä ei ole koskaan leikattu. Ne on saaneet kasvaa ihan vapaasti hänen syntymästään saakka. Tällä hetkellä A:n hiukset ovat jo lapaluiden alle. Siis todella pitkät 2,5-vuotiaalle. Hiukset ovat hieman lainehtivat ja kevyet. Valtavan kauniit. A tykkää omista hiuksistaan ja kieltäytyy, jos joku ehdottaa niiden leikkausta. Jossain vaiheessa pitäisi kyllä hieman käydä napsaisemassa latvoista.

Siitä pääsemmekin itse aiheeseen - Saako pojalla olla pitkät hiukset? Tai miksi ei saisi olla? Kenen asia se on? Vanhempien? Isovanhempien? Läheisten? Tuttujen? Vieraiden? Kuka sen päättää? Entä jos pojalla on pitkät hiukset, saako niitä laittaa? Saako niihin laittaa pinnejä, lettejä tai ponnareita?

A:n hiukset ovat aiheuttaneet keskustelua eniten lähisuvun kesken. Kaikki eivät tunnu ymmärtävän, miksi hänen hiuksiaan ei leikata "poikamaisiksi". Joskus joku saattaa heittää ilmoille ehdotuksen, että voisi käyttää hänet parturissa. Välillä otan sutkautukset kevyesti huumorilla, joskus ne häiritsee minua kovasti. Tuntemattomat ihmiset toki luulevat A:ta usein tytöksi pitkien hiusten ja kauniiden kasvojen vuoksi. Se ei haittaa minua - eikä ainakaan vielä ole haitannut A:takaan. Ihmiset nolostuvat erehdyksensä jälkeen kovasti, mutta olen aina vakuuttanut ettei se haittaa. Tiedän, että poikani on kaunis.

Itse ajattelen, että A:n hiukset leikataan sitten kun hän itse niin haluaa. Toivoisin hänelle rauhaa asian kanssa. Mielestäni on ikävää, että ihmisiä kiinnostaa poikani hiusten pituus. Tai ylipäänsä ajatus siitä, että pojalla kuuluisi olla lyhyet hiukset. En ymmärrä miksi. Aikojen alusta saakka myös miehillä on ollut pitkiä hiuksia ja on edelleen. Kyllä ihmisellä itsellään täytyy saada olla päätäntävalta omiin hiuksiinsa. Lapsen valtaa täytyy toki luonnollisestikin välillä hieman rajoittaa. En minäkään saanut teininä värjätä hiuksiani myrkynvihreiksi, vaikka olisin niin kovin tahtonut. Toki minä olen ollut se, joka A:n hiuksia on halunnut alkaa kasvattamaan. Jos hän haluaisi, ne leikattaisiin. Ei hetken mielijohteesta vaan, kun olisin varma hänen sitä itse todella haluavan.

A pitää hiuksistaan ja haluaa niitä myös välillä laitettavan. Käytämme päivittäin pinniä ja ponnaria, jotta hiukset pysyvät pois silmiltä. Välillä laitamme ne letille. Miesletithän ovat in 

Eilen poikien päiväkodissa oli valokuvaus. A:n hiukset laitettiin letille ja ponnarille. P:n hiukset vahalla pystyyn. P:llä on lyhyet hiukset. Hiuslaatu kun muuttui 1,5-vuotiaana sen sorttiseksi, että oli parempi leikata lyhyeksi. Kuinka jännittävää onkaan taas odotella, että vedokset tulevat nähtäville nettiin. P ilmoitti näyttäneensä valokuvaajalle kieltä. A ei ollut halukas keskustelemaan aiheesta kotiutuessaan. Otatimme myös veljeskuvan. En millään malttaisi odottaa!!!

Mitä te ajattelette poikien hiuksista? Saako pojalla olla pitkät hiukset? Mitä vastaatte ihmisille, jotka kommentoivat poikienne hiustyyliä?

Joulun tunnelmaa

Eilinen päiväni meni suurimmaksi osaksi vällyjen välissä lamaannuttavan päänsäryn vuoksi. Onneksi sain nukuttua. Iltapäivällä aloin olostani huolimatta laittamaan hieman joulun tunnelmaa kotiimme. Hieman valoja sinne tänne.

Rakastan erilaisia valoja ja niiden luomaa tunnelmaa. Usein joudun pidättelemään itseäni, etten heti lokakuussa iltojen pimetessä ole jo ripustelemassa valoja paikoilleen. 

Tällä kertaa kipinä on ollut kadoksissa. Eilen kuitenkin ajattelin asiaa lasten kannalta ja ymmärsin, että saattaisihan se piristää meitä kaikkia. Onhan sitä ihanaa olla ja elää kauniissa ja tunnelmaisessa ympäristössä.

Jouluvalojen laittaminen oli melko haikeaa. Siinä käytiin taas läpi aikamoinen tunteiden vuoristorata. Mutta kyllä nyt on kaunista. Päätin, että ripustan uuteenkin kotiin vielä valoja tunnelmaa luomaan, vaikka joulu onkin sitten jo ohi kun sinne muutetaan.

Onneksi Suomessa on pimeää vielä pitkälle kevääseen. Vappuna sitten viimeistään otan valot pois ja ripustan serpentiinit tilalle.

Lapset huomasivat jouluvalot jo ulkona. Sisällä he kulkivat valoja ihastellen huoneesta toiseen. Täynnä intoa ja onnen huokauksia. Parasta! ❤

Onko teillä jo jouluvalot paikoillaan?

Ulkonäköpaineita ja syömishäiriöitä

Elämme maailmassa, joka asettaa jo nuorille tai jopa lapsille suuria ulkonäköpaineita. Suhtautumisen omaan vartaloon ja muuhun ulkonäköön voisi mielestäni nykymaailman menon lisäksi sanoa siirtyvän lapselle jo äidinmaidossa. Useimmiten lapsi viettää eniten aikaa vanhempiensa seurassa, joten heidän esimerkillään on merkittävin vaikutus lapsen itsetunnon kehitykseen. Ei riitä pelkästään, että vanhemmat kehuvat lasta. Lapsi mallioppii myös vanhemman suhtautumisen itseensä - siis suhtautumisen vanhempaan itseensä. Jos vanhempi on kovin kriittinen itseään kohtaan, oppii myös lapsi olemaan kriittinen itseään kohtaan. Myöhemmällä iällä toki tilanne muuttuu ja mukaan vaikuttamaan tulevat vielä kaverit sekä maailma.

Ketään syyttelemättä, muistan kyllä kuinka oma äitini on aina kamppaillut omien "makkaroidensa" kanssa. Minulle on jäänyt kuva, ettei hän ole ollut sinut oman ulkonäkönsä kanssa koskaan. Kuinka moni ihminen on? Miten siihen pystyy? Miten suhtautuminen omaan itseensä pysyy terveenä? Voi kunpa meille olisi vastaukset näihin kysymyksiin ja vieläpä keinot hoitaa asiat niin, että jokaisella olisi hyvä olla omassa kehossaan. Ja tietysti muutenkin.

Lähipiiriini kuuluu monen monta ihmistä, joilla on kokemusta jonkinlaisesta syömishäiriöstä. Myös itse lukeudun heihin. En tarkoita syömishäiriöllä kapeakatseisesti vain anoreksiaa ja bulimiaa, vaan ihan yleisesti epäterveellistä suhtautumista ruokaan ja ravintoon. Omalla kohdallani syömishäiriö nosti päätään lukioikäisenä. Ihailin Britney Spearssin vatsalihaksia - sellaiset oli saatava hinnalla millä hyvänsä. Muistan lukeneeni hänen vatsalihasten salaisuutensa olleen 500 vatsalihasta päivässä, joten noudatin "ohjetta". Vähensin myös syömistä. Kuvittelin, että laihduttaminen on sitä, että syödään mahdollisimman vähän. Toimihan se - tavallaan. Muistan kuitenkin edelleen sen pahan olon, joka minulla oli joka päivä, koska sokerit oli matalalla. Koulussa söin. En kehdannut olla syömättä. Viikonloput menin vähemmällä ravinnolla. Eräänä päivänä sokerit laski niin alas, että pyörryin kauppaan. Heräsin ambulanssissa matkalla sairaalaan, kun puhelimeni soi. Se oli isäni. Mahtoi olla mukava uutinen, kun kuuli tyttärensä olevan juuri ambulanssissa, matkalla sairaalaan. Sairaalassa tehtiin tutkimuksia. Epäiltiin epilepsiaa. Ilmeisesti pyörryttyäni, olin saanut jonkinlaisen epilepsiakohtausta muistuttavan kohtauksen. Vanhemmille kerroin kyllä syyn, jonka vuoksi uskoin pyörtyneeni. Asiaan ei sairaalassa sen enempää puututtu. En muista oliko siitä edes puhetta sairaalahenkilökunnan kanssa. En ollut alipainoinen, joten kukaan ei kai huolestunut pahasti. Tai en ainakaan muista. En muista kerroinko edes ystävilleni pyörtymiseni oikeaa syytä. Kerroinko? Muistatteko? Tapahtuma säikäytti minut sen verran pahasti, etten enää lopettanut syömistä kokonaan. Syömishäiriö pysyi "jollain tapaa hallinnassa". Jos söin omasta mielestäni liikaa, oksensin. Syömishäiriö siis muutti muotoaan. Liikunnalla oli suuri merkitys elämässäni.

Syömishäiriö on elänyt mukana matkassani siitä saakka. Vaikeuksien kohdatessa se on nostanut päätään. Silloin kun on tuntunut etten pysty hallitsemaan elämäni muita osa-alueita, olen hallinnut syömistäni. Luonnollisesti. Syömisen hallitseminen toi mielihyvää.

Kuopuksen syntymän jälkeen eräs Personal Trainer opiskelija haki Kotkan Lady Linen kautta itselleen lopputyöhön asiakasta. Kirjoitin hakemuksen ja "sain paikan". PT oli parikymppinen määrätietoinen ja kunnianhimoinen tyttö, Kata. Ruokavalion muuttaminen oli minulle raskainta koko prosessissa. Söin aivan liian vähän. Kata teki mulle uuden ruokavalion. Tulimme siihen tulokseen, että emme ala käymään useinkaan vaa'alla emmekä punnitse ruokiani. Tein annokset silmämääräisesti. Me tapasimme viikoittain ja soitettiin aina tapaamisten väleissä.

Kata oli mun tukipilari. Soitin hänelle, kun uusi aamupalamäärä kauhistutti minua niin, että itkin sitä syödessäni. Mieli ei ymmärtänyt etten syönyt liikaa. Kata piti mulle kerta toisensa jälkeen luentoja miksi pitää syödä tarpeeksi ja miksi myös hiilihydraatteja on syötävä. Kata auttoi minua syömishäiriön kanssa enemmän kuin kukaan koskaan. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen hänelle siitä. Hän sai minut ymmärtämään, miten tärkeää oikeanlainen ravinto on ja, että sitä saa riittävästi. Kiitos Kata ❤

Sen jälkeen en ole ollut tilanteessa, jossa olisin alkanut hallitsemaan syömisiäni, koska muut asiat ovat hallitsemattomissa. Itseasiassa sellaista tilannetta ei ole ollut ennen tätä. Ja nyt täytyy myöntää, että olen ollut itsekin yllättynyt. Yllättynyt siitä, että en ole yrittänyt hallita syömisiäni.

Tällä hetkellä ulkonäköpaineiden suhteen oman tilanteeni tekee vaikeammaksi se, että olen tämän vuoden aikana lihonut 10kg. Se on mielestäni aika paljon. Varsinkin minulle, joka on aina ollut "hoikka". Enää en ole. Saattaa kuulostaa pinnalliselta, mutta tämä on aika karmivaa. Lihomiseni puolustukseksi haluan kertoa teille, että ensimmäiset puoli vuotta meni sairastelukierteessä. Minä ja pojat sairastimme koko ajan. Terveellisen ruokavalion ylläpitäminen on minulle super-haastavaa sairaana. Sairaana tekee mieli syödä mitä tekee mieli. Eikä minun ainakaan tee sairaana pahemmin mieli mitään mitään terveellistä.

Keväällä tein Foreverin C9:n loistavin tuloksin. Sen jälkeen sairastuttuani taas kerran uudestaan, otteeni lipesi siitäkin saaduista opeista. Vaikka olen ollut kesäkuun lopusta saakka pääsääntöisesti terveenä, en ole saanut otettua itseäni niskasta kiinni. Liikunta ei ole kiinnostanut ja ruokavalioni on ikävä kyllä lipsunut entistäkin epäsäännöllisemmäksi ja epäterveellisemmäksi. Olen varma, että syön taas liian vähän ja väärällä tavalla. Voisi kai sanoa ajautuneeni takaisin tietynlaiseen syömishäiriöön. Tai siihen vanhaan opittuun elämäntapaan.

Mutta miten palata takaisin ruotuun? Miksi se on niin vaikeaa, vaikka minulla on tieto miten tulisi toimia? Miksi en vaan pysty siihen?

Peilistä minua katsoo (syömishäiriöisten silmieni vääristämänä) suuri nainen. Kasvot ovat välillä ihan kauniit, mutta kaikki muu näyttää todella pahalta. - No okei, pyöristynyt takapuoleni näyttää välillä ihan hyvältä. Kaikki läheiseni sanovat, etten näytä siltä että olisin lihonut niin paljon. Haluan uskoa heitä, sillä kun katson itseäni ilman peiliä, näen niin itsekin. Olen aika rajulla kädellä käynyt läpi vaatevarastojani ja laittanut pienet vaatteet muutamia farkkuja lukuunottamatta syrjään. Ne pitäisi myydä. En ole vain saanut varattua kirpputoripöytää, jotta asia etenisi. Josko tällä viikolla?

Olen huolissani tämän hetken kauneusihanteesta, vaikka jollain tapaa uskonkin sen olevan mahdollisesti terveellisempi kuin oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikainen. Ymmärrykseni mukaan fitness on in ja langanlaihuus on out. Jollain tapaa se on kai parempi kuin anorektisuus. Mutta eroaako se kuitenkaan kamalasti anoreksiasta? Samalla tavallahan siinä ymmärtääkseni tarkkaillaan käsittääkseni jopa sairaalloisen pakonomaisesti minkä verran mitäkin syödään ja mitä kaikenmaailman lisäravinteita tarvitsee ottaa minkäkin verran. Toki siinä ollaan kai fyysisesti kuitenkin paremmassa kunnossa, kun elimistö sentään saa polttoainetta. En halua tuomita ketään enkä sano, että fitness olisi jotenkin vääränlainen elämäntapa. En vaan ymmärrä. Järkeni ei vaan pysty käsittämään, miten sellainen voi olla hyväksi kenenkään kropalle tai mielelle. Ehkä se johtuu siitä, etten ole perehtynyt fitness-maailmaan sen enempää. Tai ehkä ajatuksessani onkin jotain perää. Kuka tietää?! Järkeni sanoo, että kohtuus kaikessa. Ei elämä saa olla sellaista, että joku istuu koko ajan olkapäällä huomauttelemassa ja muistuttelemassa, miten täytyy elää - Mitä ja minkä verran saa tai pitää syödä tai liikkua. Pitäisi saada tehdä ja elää niin kuin tuntuu hyvältä. Kohtuudella.

Joka tapauksessa - oli miten oli - olisi ihanaa suoda tuleville sukupolville yhteiskunta tai mieluummin maailma, jossa ihmisten erilaisuus (niin kokonsa, näkönsä kuin kansalaisuutensakin suhteen) olisi ihailtavaa. Että maailma vihdoinkin ymmärtäisi, ettei ihmisten tarvitse kuulua mihinkään muottiin ollakseen kauniita ja kallisarvoisia. Että ymmärrettäisiin jokaisen ihmisen olevan omalla tavallaan täydellinen juuri sellaisena kuin on. Ja mikä tärkeintä - jokainen ihminen tuntisi itse sisimmässään olevansa kaunis ja kallisarvoinen. Olisi itsestään terveellä tavalla ylpeä. Nauttisi omasta olemuksestaan ja osaisi arvostaa omaa itseään. Oi, jospa...

Kuva Pinterestistä

Instagram

Tiesithän, että löydät minut myös Instagramista 😉 Seurailemaan vaan!

Joulukortteilua

Meillä on aina ollut tapana lähettää joulukortit sukulaisille ja ystäville. Meillä tarkoitan siis jo sitä aikaa, kun olin lapsi. Kotoa muuton jälkeen perinne on jatkunut. Jossain välissä on saattanut olla joku satunnainen vuosi kun en ole joulukortteja lähettänyt. Useimmiten joulukortit on aina myös tehty itse.

Ensimmäisenä vuonna Paavon syntymän jälkeen, joulukortin virkaa toimitti pienen poro-P:n kuva. A:n synnyttyä joulukorttina oli poikien yhteiskuva, kun he kivoissa vaatteissa leikkivät jouluvaloilla ja -palloilla. Viime vuonna joukukortit tehtiin poikien käden- ja jalanjälkiä jalostamalla - tontuiksi, poroiksi ja tontuiksi.

Tänä vuonna - ja Facebookin muistojen mukaan myös viime vuonna - tein joulukortit jo marraskuun alussa. Se oli ensimmäinen askartelu, mihin "tässä tilassa" kykenin.

Tänä vuonna tein joulukortit pääsääntöisesti itse ja inspiraation sain yllättäen Pinterestistä. P auttoi muutaman tontun parran ja lakin tupsun kanssa. Tuollaisia erilaisia kuviollisia kartonkeja mulle on kertynyt useita lehtiöitä. Mutta sehän ei haittaa. Ei oo tarvinnut ostaa muutamaan vuoteen uusia.

Nappeja löysin äitini kätköistä. Pienenä rakastin leikkiä äitini nappilootalla - tai siis niillä napeilla. Lajittelin nappeja milloin minkäkin ominaisuuden mukaan. Pakko myöntää, että kun nyt kaivoin punaisia nappeja sieltä lootasta, olo oli kuin lapsella karkkikaupassa.

Ootteko jo tehneet joulukortit? Mistä te haette niihin inspiraatiota? Teettekö ne yksin vai lasten kanssa? Mistä te muuten haette jouluinspiraatiota? Kuinka tärkeitä teille on laittaa kotiin joulua?

Blogistani

Moikka sinä lukijani. Tervetuloa! Kiva, että olet löytänyt tiesi tänne blogiini. Olitpa sitten ohikulkumatkalla tai tulit jäädäksesi, toivon että pystyn antamaan sinulle jotain. Ideoita, katseltavaa tai pohdittavaa. Kirjoitan juu myös aika arkaluontoisista asioista. Omasta elämästäni. Tai tällä hetkellä lähinnä siinä olevasta muutoksesta ja sen aiheuttamasta prosessista. Sisältäen myös tunnemyllerryksen, joka elää sisälläni ihan omaa elämäänsä. Jos olet käynyt täällä aiemmin, tiedätkin ehkä jo että olen hyvin tunteellinen ihminen. Olen siitä jo jotain kertonut ja avaan asiaa varmasti matkan varrella vielä lisää.

Miksi aloitin blogin kirjoittamisen tämän kaiken keskellä? - No juuri siksi!

Olen aina kokenut kirjoittamisen olevan lähellä sydäntäni. Se on aina toiminut minulle eräänlaisena terapiana. Monesti ajatukset selkiytyvät, kun ne saa kirjoitettua ylös. Suuri kiitos tästä isälleni, joka minut ohjasi nuorena tyttönä kirjoittamisen saloihin. Siitä saakka olen kirjoittanut. Niin iloista kuin suruistakin. Välillä vähemmän ja välillä enemmän. Nuorena kirjoitukset olivat salaisia - oli ehdottoman tärkeää, ettei niitä nähnyt kukaan. Nyt olen tietoisesti valinnut julkisen väylän. Tiedän, että blogin saa asetettua salaiseksi. Niin, että sen näkee vain tietyt henkilöt, joille kirjoittaja itse antaa lukuoikeuden. Mutta kuten jo aiemmin sanoin - julkisuus oli tietoinen valinta.

Uskon vertaistuen voimaan. Olen työssäni saanut huomata kuinka sen voima on suurempi kuin mikään muu. Ihminen kaipaa ihmistä, jolla on samanlaisia kokemuksia. Ihmistä, joka tietää mitä käyt läpi. Ihmistä, joka on selvinnyt! Ylipäänsä ihmistä kulkemaan vierellä. Viranomainenkin voi tietyssä määrin - ammatin ja ammatillisuuden asettamissa rajoissa - olla ihan vain ihminen. Mutta kaikki me olemme pohjimmiltamme ihmisiä - jonkun lapsia, äitejä, isejä, siskoja, veljiä. Inhimillisiä ja kallisarvoisia! Tuskin kukaan on elänyt ns. täydellistä elämää. Ettei koskaan olisi mokannut tmv. - Ei, ei varmasti!

Kun elämäni yht'äkkiä romahti, kaipasin ihmistä joka on kokenut saman. Muutaman ihmisen pian löysinkin. Yllättävän läheltäkin vielä. On ihan eri asia keskustella asioista ihmisen kanssa, joka tietää tarkalleen mistä toinen puhuu - yhtään vähättelemättä keskustelua muidenkaan kanssa. Tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Siinä jo toinen syy, miksi minä tätä blogia kirjoitan. Kirjoitan, koska joku toinen voi saada täältä tukea itselleen. Vertaistukea. Saattaa saada toisenlaista näkökulmaa. Tai sitten kokemuksen juuri samanlaisesta kuin itselläänkin on. Kuka mitäkin. Toivottavasti kuitenkin jotain.

Olen ymmärtänyt, että jotkut ihmettelevät miksi puin asioita julkisesti. Voi ei! Jos en jo aiemmin selittänyt tarpeeksi selkeästi, niin kertaan asian vielä. Tarkoitukseni ei ole puida asiaa vaan siihen liittyviä tunteita, ajatuksia ja prosessia. Omasta näkökulmastani. Suhteessa minuun ja minun elämääni. Poikieni elämään. Tarkoitukseni ei ole mustamaalata miestäni enkä ole sitä mielestäni tehnytkään. (Korjatkaa ihmeessä, jos olen niin mielestänne tehnyt!) En aijo niin tehdä jatkossakaan. Ei minulla ole mitään syytä tehdä sellaista. Rakastan häntä edelleen! Ei rakkaus yht'äkkiä kuole! Tai kai se voi kuolla, jos toinen tekee jotain todella pahaa. Mieheni ei kuitenkaan ole tehnyt mitään sellaista. Ja, jos rakkauteni häntä kohtaan joskus hiipuu, on hän silti lasteni isä. Tulee aina olemaan. Tulemme aina olemaan tavalla tai toisella osa toistemme elämää. Tulemme aina rakastamaan toisiamme jollain tapaa. Niin ainakin luulen. Tulemme aina olemaan tekemisissä ainakin poikiemme takia, joten miksi haluaisin mustamaalata häntä julkisesti? Erilaisia tunteita tunnen häntä kohtaan - luonnollisesti. Mutta ne on tunteita. Teot aiheuttavat aina tunteita. Tunteet kuuluvat elämään. Olisi kurjaa elää ilman niitä. Itse en ainakaan voi kuvitellakaan elämää ilman tunteita. Olisimme aika köyhiä.

Kolmas syy blogin kirjoittamiselle on hyvin yksinkertainen. Harrastus. Minun oma harrastukseni, jonka kulkua saan ohjata ihan itse. Joka sisältää sitä mitä minä haluan.

Aika yksinkertaista mielestäni. Mitä mieltä te olette?

Hyvää sunnuntaita ❤

P.s. Tänään myöhemmin tulossa postaus meidän tämän vuoden joulukorteista. Ootteko te jo tehneet omanne?

Ylikierroksia ja laatuaikaa

Joopa joo! Niin alkoi uudet prosessit päässä näköjään eilen oikein kunnolla, kun piti pitkästä aikaa yöllä valvoskella. Kuinka rasittavaa on herätä yöllä niin, että päässä alkaa loputon surraus, josta ei kuitenkaan saa otetta!? - Raivostuttavaa!!! Viime yönä tuli tosissaan valvottua muutama tunti sekavien ajatusten kera. Taidan käydä ylikierroksilla, koska päivälläkään ei uni tullut, vaikka olin todella väsynyt. Onneks tänään ei ole tarvinnut mitään ihmeellistä jaksaa, koska lauantai. Poikien kanssa leikkimistä, ruoan laittoa ja ulkoilua. Siinäpä se.

Ollaan A:n kanssa vietetty tänään laatuaikaa ihan keskenämme - vain me kaksi. P lähti Pappalle yökylään ja isi meni poikien kanssa istumaan iltaa. Aika ihanaa! Hiiri on hyppiny pöydällä, kun kissa on ollut poissa. Yritin korjata paloasemaa sitä mukaa kun hiiri sitä hajotti ettei saada huomenna noottia kun kissa palaa kotiin, mutten tiedä onnistuinko yrityksessäni. Huomenna sen sitten kuulee. Kieltämättä vähän jännittää. Tuollaiselle 4,5-vuotiaalle pikkulego rakennukset on nimittäin melko tärkeitä..

Käytiin myös leikkipuistossa kuraleikeissä, kun vietiin isi omille menoilleen. Vitsit, että oli mukavaa! On kyllä niin tärkeää viettää välillä aikaa lasten kanssa ihan kaksistaan. Että lapsi saa sun jakamattoman huomion. Ja siä pystyt sen oikeesti lapselle 100%sesti antamaan. Ihan huippua!

Leikkien jälkeen tultiin kotiin tekemään lämpöisiä voileipiä. Apuri oli suurenmoinen. Leivät oli kuitenkin hetken liian pitkään uunissa, niin ne eivät loppujen lopuksi menneet läpi laaduntarkkailusta. A söikin sitten pelkkää jauhelihaa ja kurkkua. Eiköhän sellaisella päivällisellä yhden päivän selviä.

Ruoan jälkeen istahdin hetkeksi sohvalle kaaoksen keskelle ennen iltapuuhiin ryhtymistä Somersbyn kera, kun A jäi keittiöön rakentelemaan tuoleista autoa. Kerkesinpä ottaa puhelun eräälle vanhalle rakkaalle ystävällenikin. Ihanaa!

Nyt on iltapuuhat ohi ja pienokainen peitelty unille. On ollut ihan erilaista olla A:n kanssa kahden nyt kun hän puhuu. A:n sanavarasto alkoi laajenemaan muutama kuukausi sitten ja nyt hän pölpöttää kotona välillä jo kuin papupata. En kestä, että mun vauva on jo niin iso!!! Oon tainnut sen myös muutamaan kertaan todeta hänelle, koska hän on tänään koko päivän hokenut kuinka hän on jo iso ❤

Nyt vetäydyn sohvan nurkkaan hetkeksi tuijottamaan netflixiä ja sitten itsekin nukkumaan. Kauniita unia murut!

Pakko ihan pikkiriikkisen hehkuttaa

Mun on nyt ihan pakko hehkuttaa, vaikka aiemmassa postauksessa sanoinkin etten halua nuolaista ennenkuin tipahtaa. Pakko kuitenkin ihan pikkasen maistaa, nimittäin vaikuttais siltä että meijän talolle on löydetty uudet omistajat. Ensimmäiset katsojat ihastuivat taloon ja hinta saatiin parin tunnin päästä neuvoteltua kohdilleen. Tällä viikolla edessä oli kuntokartoitus, joka näytti ostajille vihreää valoa. Nyt odotellaan virallista kuntokartoitusraporttia. Sitten päästään toivottavasti sopimaan kauppojen ajankohtaa. Mahdolliset talomme uudet omistajat olivat niin innoissaan talostamme, että se muutti oikeastaan koko suhtautumiseni talomme myyntiä kohtaan - yhtään vähättelemättä miten tuskallista luopuminen silti tulee olemaan. Uskon kuitenkin, että uudet omistajat pitävät talosta hyvää huolta. Heistä huokui se sama innostus ja onni kuin varmasti minustakin reilu kolme vuotta sitten.

Eilisen kuntokartoituksen jälkeen alkoi taas uudenlainen prosessi mun päässä. Olin alunperin suunnitellut muuttavani poikieni kanssa väliaikaisesti isäni luokse Kotkansaarelle. Isäni kun viettää aika paljon aikaa mökillämme, on hänen asuntonsa paljon tyhjillään. Jos olisin tyhjentänyt kaikkea turhaa vanhaa rojua asunnosta pois, olisimme saaneet kaikki välttämättömät tavaramme mahtumaan sinne, mutta.. Ajatukset valtasi eilen kuitenkin tarve saada sisustaa oma koti - mulle ja pojille se oma pesä. Ajatus oli käynyt mielessäni jo aiemminkin, mutta järki vei vielä silloin voiton. Asuminen isäni luonahan olisi taloudellisessa mielessä ollut lottovoitto. Kun talosta luopuminen iski lopullisesti tajuntaan, ymmärsin etten voi muuttaa sinne. Vaikka muutto olisikin ollut väliaikainen, olisimme asuneet ennalta määräämättömän ajan meidän ja isäni tavaroiden sekamelskassa. Niin pinnalliselta kuin se saattaakin kuulostaa, mun herkkä näköaisti olisi varmasti ollut helisemässä jo ensimmäisten viikkojen jälkeen.

Otin eilen puhelun erään vuokra-asunnon omistajalle, jonka numeron olin jo aamupäivällä saanut ystävältäni. Hetkeä myöhemmin olimme sopineet, että muutamme hänen asuntoonsa ainakin puoleksi vuodeksi. Valtava helpotuksen tunne valtasi minut ja siitä saakka on tuntunut kuin leijuisin ihan pikkuisen maanpinnan yläpuolella. Tiedättekö sen tunteen? Miä en enää muistanut, miltä se tuntuu. Mutta nyt muistan! Ja leijun siis edelleen.

Kävimme tänään poikien ja äitini kanssa tulevassa kodissamme. Mittailtiin seiniä ja katseltiin varastotilat jne. Oli oikeastaan aika huikeen hyvä fiilis! Mua vähän nolottaa sanoa noin. Tulee vähän huono omatunto. Ihan kuin en saisi tuntea onnentunteita ollenkaan. Saanko? - Saanhan?!?

Iltapäivällä piirsin noin suunnilleen mittakaavassa olevan pohjapiirroksen tulevasta kodistamme ja sisustin sen huonekaluillamme. Aika kivaa. Ihan varma en ole, mahtuuko nuo ihan kaikki olohuoneeseen mitä olen sinne suunnitellut. Aika näyttää.

Arvaako kukaan kuvien perusteella minkä uuden - jo pitkään haaveilemani - huonekalun ajattelin ostaa?

Nyt vaan toivotaan, että kaikki menee suunnitellusti. Pidättehän peukut pystyssä? Mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua!!! ❤

Mistä voimaa kulkea kohti parempaa huomista?

Mitä sä teet kun elämä potkii päähän ja on vaikea uskoa parempaan huomiseen (tai jopa parempaan ensi viikkoon)? Mistä sä saat voimaa? Mikä antaa sulle energiaa jaksaa?

Mulle ykkösjuttu on ehdottomasti mun omat pienet poikaset. Vaikka molemmilla on tällä hetkellä uhmaikä aikamoisena päällä, riittää päivässä myös hyviä hetkiä. Poikaset on ollu ihan normaalisti päiväkodissa, vaikka miä oonkin ollu kotona nyt jo useemman viikon. Vaikka he antavat mulle paljon voimaa ja toivoa tulevaisuuteen, on ollut todella tärkeää, että mulla on ollut aikaa olla myös ihan rauhassa. On ollut tilaa antaa tunteiden tulla ja mennä eikä ole välttämättä ollut joka päivä pakko tehdä mitään, jos ei ole jaksanut tai huvittanut. Aamut poikasten kanssa on olleet pääsääntöisesti ihania ja rauhallisia. Ei ole ollut kiire minnekään. On voitu ihan rauhassa katsoa aamupiirrettyjä ja syödä aamupalaa. Oon saanu aamuisin nuuskuttaa energiaa itseeni ihanista unenpöpperöisistä poikasistani. Kallisarvoista. Mun rakkaimmat.

Metsä. Metsä on mulle paikka, jossa sielu lepää. Rakastan metsän vehreyttä ja pehmeyttä, mutta samalla sen kivikoita ja rosoja. Oon asunut koko lapsuuteni kaupungissa, mutta meillä on aina ollut mökki. Mökki pienen järven rannalla. Pienenä tunsin mökin metsät paremmin kuin omat taskuni. Äitini on kertonut mun tallustelleen reippaasti pitkin maita ja mantuja, ohjeistaen tätejäni, setiäni ja serkkujani oikeaan suuntaan kun he ovat luulleet meidän eksyneen. Vietettiin mökillä kaikki mahdollinen vapaa-aika, joskus jopa koko kesä. Vaikka olen asunut kaupungissa, olen silti metsien lapsi. Aikuisiällä olen hakeutunut asumaan kauemmas kaupungin hälinästä. Jos vaan mitenkään jaksan, käyn päivittäin hieman ulkoilemassa - metsässä. Kameran kanssa. Tai itseasiassa puhelimen (kameran) kanssa.

Meri. Vesi. Parasta on kun löytää metsän, joka päättyy vesialueeseen. Meren tuoksu on huumaava, mutta muutkin vesialueet käy. Olen merikaupungin tyttö, mutta sen lisäksi olen viettänyt pienenä aikaa paljon laivalla. Isäni oli merikapteeni. Rahtilaivassa. Olin isäni mukana merillä aina kun mahdollista. Tunsin myös laivan paremmin kuin omat taskuni. Voin kuvitella, että olin varmaan ikäänkuin laivan maskotti. Sieltä olen oppinut rakkauden ja kunnioituksen merta kohtaan. Meri on kaunis ja rauhoittava, ollen samaan aikaan kuitenkin myös vahva ja pelottava. Olen ollut mukana niin tyynissä kuin myrskyissäkin. Olen onnekas, että olen saanut elää "laivaelämää".

Mulle terapiana toimii myös mm. pienet askartelut, ompeleminen ja tietysti nyt uutena menetelmänä myös tää blogin kirjoittaminen. Mutta kaikki edellä mainitut vaatii suht hyvän olotilan. Jos tuntuu, että koko maailma on kaatunut, en jaksa tuottaa mitään. Ideoita, ajatuksia ja suunnitelmia voi olla pää pullollaan niissäkin hetkissä, mutta energia ei riitä niiden toteuttamiseen. Olen siis enemmän kuin riemuissani siitä, että oon viime aikoina saanut taas otettua posliinitussit käteeni. Iso juttu mulle, koska kertoo omasta olotilasta PALJON.

Välillä on päiviä, kun tuntuu ettei jaksa tai huvita tehdä mitään. Silloin annan itselleni mahdollisuuksien mukaan luvan ihan vaan olla. Silloin teen sitä mikä tuntuu missäkin hetkessä hyvältä. Saatan maata koko päivän sohvalla tuijottaen jotain ihan tyhjänpäiväistä ohjelmaa - kuten viime aikoina Paratiisihotelli Ruotsia. Todennäköisesti nukun päiväunet. Saatan siivota vaatekaappeja. Kaappien järjestys tuo mulle turvaa. Koti saa olla sen näköinen, että siellä eletään (lue: kuin itään lähtevä pikajuna), mutta kaappien pitää olla järjestyksessä. Saatan luoda kotiimme toimintamalleja, jotka tukevat arkea - kuten viiden viikon kiertävän ruokalistan, joka muuten helpottaa arkea todella paljon! Ei tarvitse miettiä "mitä tänään syötäisiin", vaan voi ruokalistasta katsoa mitä on suunniteltu millekin päivälle ja hoitaa ruokaostokset sen mukaan.

Sellaista..mutta nyt haluaisin kuulla, miten te terapioitte itseänne? Kerro, Kerro, Kerro :)

Ja hei! Loppuun vielä pieni vinkkivinkkinen; hemmottele itseäsi arkisilla asioilla. Käy pitkässä suihkussa. Kuori kasvot jollain ihanalla kuorintavoiteella, esim. Foreverin Aloe Scrubilla. Föönaa hiukset kuiviksi. Käytä normaalia kauemmin aikaa meikkaamiseen. Meikkaa jotain pientä extraa (mulle extraa on huulipuna tai luomiväri, joita en arkena normaalisti käytä). Laita jotain kaunista päälle. Olo on taatustu parempi.

Tukiverkostosta

Tässä hädän hetkellä (tai pikemminkin tuntuu siltä, että pitäisi sanoa MERIHÄDÄSSÄ) oon saanut huomata, miten loistava tukiverkosto mulla on! Suku, läheiset, ystävät ja kaverit ovat kaikki olleet niin suurena tukena, että oon välillä ihan häkeltynyt siitä, miten onnekas oikeasti olen! Toki oon prosessoinut asiaa hyvin avoimesti niin henkilökohtaisessa Facebook-profiilissani kuin täällä julkisessa blogissanikin. Vaikeahan kenenkään olisi mun tukena olla, jos kukaan ei tietäisi tästä mitään..

Mutta siis oikeasti - mulla on aivan uskomaton tukiverkosto! Myös vanhat ystävät ja kaverit ovat osoittaneet tukensa. Jotkut ovat laittaneet viestiä epäillen onko sillä minulle merkitystä, että laittavat. Voin kertoa, että on merkitystä! Parasta on ollut, että ihmiset ovat sanoneet heidän 1) välittävän minusta, 2) auttavan minua, jos vaan mitenkään voivat, 3) pitävän minua rohkeana ja vahvana ihmisenä, koska uskallan tehdä suuria päätöksiä ja 4) tietävänsä minun, jos jonkun, selviävän tästä ja saavani käännettyä ajan kuluessa tämän kaiken vahvuudekseni. Toki kaikki muukin kannustus, tuki ja apu on ollut ja tulee edelleen olemaan arvokasta, mutta nuo edellä mainitut tuntuvat jotenkin kantavan mua parhaiten kohti tulevaa. 

Tässä on edessä niin perustavan laatuisia koko elämän mullistavia muutoksia vuoden vaihteessa, että välillä kaikki tuntuu epätodelliselta. Totta tää kuitenkin on.

Kuinka tärkeää onkaan, että elämässä on ihmisiä, jotka oikeesti aidosti haluaa olla sun elämässä. Ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat sinut - niin ne huonot kuin hyvätkin puolet - ja silti haluavat olla osa sun elämää. Kaikkia ei näe usein. Joitain kuukausittain, joitain puol vuosittain, joita vuosittain ja joitain vieläkin harvemmin. Silti ollaan aina olemassa toinen toisiamme varten. Parasta!!!

Iso kiitos teille rakkaat! Toivottavasti jaksatte potkia mua persuksille vielä jonkin aikaa..

Kuvat: Pinterestistä

Uusi lahjaidea

Heiiiii, haluan antaa teille taas uuden lahjavinkin. Tää on ihan Pinterestistä bongattu. Niin ihana ajatus, että oli pakko toteuttaa itsekin.

Löysin kaksi Ikean valkoista lautasta Jussin jättikirppikseltä 20 senttiä kappale enkä epäröinyt hetkeäkään ostaako vai ei. Nyt täytyy vielä miettiä kenelle miä nää annan kera rakkaudella leivottujen herkkujen. Ihana idea!!!

Ikävä arkea

Mitä sulle tuo mieleen sana arki? Onko se sulle ilon vai murheen aihe? Toimiiko se? Saatko tehdyksi kaikkea mitä haluatkin?

Mulle sanalla "arki" on ehdottomasti aina ollut positiivinen merkitys. Arki on melko rutinoitua ja yllätyksetöntä - turvallista ja tasapaksua. Ai, että mä ootan arkea!!! Sellaista kunnon arkea. Kun asiat vaan rullaa omalla painollaan. Mun oli tarkoitus tänään palata töihin. Palata oravanpyörään, joka tukee arkea ja luo niitä tuttuja ja turvallisia rutiineja. Tuo vahvan rytmin päivään. Yritin - en onnistunut. Jatkan nyt vielä tätä kotoilua ja asioiden selvittämistä ja saattamista järjestykseen.

Oon tosi kovin rutiineja rakastava. En kykene tekemään asioita ex tempore. Menot tulee suunnitella etukäteen. Mutta ei liian pitkällä tähtäimellä - se ahdistaa. Oon tietoisesti yrittänyt opetella tekemään asioita myös niitä etukäteen suunnittelematta ja pakko nyt vähän kehuakin kehitystäni, sillä oon muutaman kerran siinä onnistunutkin. Ja vielä ilman valtavaa ahdistusta. Mut arjessa täytyy olla aikaa myös ihan vain olla. Ettei ole suunniteltu mitään menoja. Oon kotihiiri. Siksi kai kodin laittaminen ja pesän rakentaminen onkin mulle niin tärkeää. Koti on turvasatama.

Uutta painetta niin hyvässä kuin pahassakin mulle tuottaa viime viikolla myyntiin laitettu talo. Lauantaina kävi ensimmäiset katsojat ja päästiin jo hinnasta sopuun. Asiat nyt vielä kaipaavat varmistusta pankin puolelta jne. mutta hyvältä vaikuttaa, vaikka en ihan uskallakaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Jos asiat etenevät suunnitellusti, tulee meidän muuttaa pois vuoden vaihteeseen mennessä. Apua! Kammottavaa! Että riittää tässä sitten taas prosessoitavaa, suunniteltavaa ja järjesteltävää.

Palatakseni aiheeseen - Ai että mä odotan sitä päivää kun mun elämässä rullaa taas arki. Että pääkopassa on sen verran vähemmän prosessia käynnissä, että kykenen tekemään töitä. Että meille on muotoutunut se meidän kolmen oma arki, jota rauhakseltaan edellään. Että mun sisällä vallitsee rauha. Tasapaksua arkea! Sitä mä odotan. Tasapaksu - mikä ihana sana ❤

Sitä odotellessa..

Isänpäivä

Isänpäivä ei ole koskaan ollut minun perheessäni sellainen, että siihen valmistauduttaisiin jotenkin ihmeellisesti. Kun olin pieni, askartelimme aina päiväkodissa tai koulussa jotain isänpäivään liittyvää. Vietin mahdollisuuksien mukaan isänpäivät isäni kanssa ja silloin kun vanhempani olivat vielä yhdessä, olimme kaikki yhdessä. En muista, että olisimme tehneet mitään erikoisia aamiaisia tai ostaneet lahjoja - päivän missio oli "vain" olla yhdessä isän kanssa. Mun mielestä niin sen kuuluukin mennä. Että yhdessäolo on se "lahja". Lasten askartelujen lisäksi.

Niin kauan kuin minulla on ollut omia lapsia, olen joka vuosi ostanut poikien isälle jonkun pienen lahjan - tyynyliinan, t-paidan, taskumatin tmv. Isänpäivään valmistautuminen meni tänä vuonna sattuneesta syystä hieman erilaisissa tunnelmissa kuin aiempina vuosina. Isänpäivä tuli ihan yllättäen ja pää löi ihan tyhjää. Onneksi Pinterest pelasti ja sieltä saadun inspiraation tuloksena lasteni isälle syntyi mielestäni aika hieno taulu. Kehykset vaan jäi vielä puuttumaan, mutta ehtiihän ne ostaa myöhemminkin.

Pojat halusivat sopivasti eilen maalailla sormiväreillä, joten tuokion tuloksena olikin sitten maalaukset/piirustukset Vaarille, Pappalle ja Ukille. Meidän pojilla on kolme isoisää. Minun sekä mieheni isien lisäksi äitini pitkäaikainen miesystävä.

Aamu oli - noh - aikainen. Jopa normaalia aikaisempi. Taisi poikia jännittää tieto Isänpäivästä. Aamupalan valmisteluun oli käytettävissä siis jopa liikaa aikaa ja poikien kärsivällisyyttä koeteltiin ihan toden teolla. Lopulta, hieman ennen kahdeksaa kuopuksemme ei enää kestänyt vaan meni herättämään isin.

Sittemmin onkin ollut täysi tohina päällä. Äsken käytiin Kumparepuistossa laskemassa mäkeä. Esikoisemme on hurjapää, joka jo kaksi vuotta sitten laski isänsä vanhalla rattikelkalla suurimman mäen miltei huipulta alas hymy korvissa. Vaikuttaa siltä, että kuopuskin alkaa pikkuhiljaa nauttimaan vauhdin hurmasta, mutta mieluummin hän kyllä istuisi sohvalla viltin alle käpertyneenä ja katselisi lastenohjelmia. Pojat lähtivät siitä isänsä kanssa Pappalaan lounaalle ja kahville maalaustensa kanssa. Vaari tulee myöhemmin meille kylään.

Minä ajattelin heittää pitkäkseni sohvalle vällyjen väliin ja heittää aivot narikkaan. Voisin jopa vähän torkahtaa. Viime yönä ei taas uni oikein maistunut. Saatiin niin jännittäviä uutisia talomme myyntiin liittyen, että pääni sisällä käynnistyi taas uusi prosessi. Tää on kyllä yhtä prosessia prosessin perään - huoh! Ja huomenna mulla on edessä paluu arkeen. Palaan - tai ainakin yritän palata - töihin. Onhan tässä taas paljon juttuja pienelle ihmiselle..

Ihanaa Isänpäivää kuitenkin joka ikiselle isälle ja itsensä isäksi tuntevalle ❤ Olette kallisarvoisia!!!

Viimeinen kuva: Pinterest.

Surusta ja masennuksesta

Jenni Vartiainen laulaa "Suru on kunniavieras"-kappaleessaan surusta. Siitä, kuinka surua täytyy helliä ja hoivata. Siitä, kuinka se pitää päästää sisään kun se koputtaa. Siitä, että sen pitää antaa tulla ulos kyyneleinä puhdistaen sinua pahasta olosta. Siitä, että surun aiheuttaja muuttaa sinua ihmisenä ja, vaikka käsitteletkin asian, se jää elämään sinuun - muistoina, joista suru pikku hiljaa hellittää otettaan ja vain muistot jää.

Tuo kappale on aivan ihana ja sitä kannattaa kuunnella ihan rauhassa ajatuksen kanssa. Siinä on suuri sanoma. Surun täytyy antaa tulla, kun se on tullakseen. Se täytyy päästää ulos. Jos surun patoaa sisälleen, se syö sinua sisältäpäin. Suru saa sisälläsi paljon pahaa aikaan.

Joskus suru voi sen käsittelemisestä huolimatta olla niin voimakas ja lamaannuttava, että ihminen masentuu. Masennus on sairaus. Uskoisitteko jos kertoisin, että suomalaisista joka viides sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Se, että joku on masentunut, ei tarkoita, että hän välttämättä tarvitsee lääkityksen. Joissain tapauksissa lääkkeeksi saattaa riittää aika ja lepo. Joskus tarvitaan myös keskusteluapua. Joskus myös lääkkeitä. Ja joskus terapiaa.

Tiedän, että moni ihminen on hyvin vastahakoinen masennuslääkitystä kohtaan. Moni ajattelee "minä en ainakaan koskaan suostuisi lääkkeitä syömään". Se on ihan ok, ei siinä mitään. Jos olet sitä mieltä, kunnioitan sitä. Jokaisella on aina oikeus omaan mielipiteeseen. Miä oon sitä mieltä, että mieluummin pientä buustia antava lääkitys kuin masennuksen aiheuttama totaalinen lamaantuminen. Ei se, että ihmisellä on mielenterveyslääkitys, tee ihmisestä huonompaa. Ei se määritä ihmistä. Vaikka joutuisitkin jossain vaiheessa elämääsi turvautumaan lääkitykseen, olet silti sinä. Saatat matkan aikana toki muuttua. Saatat jopa kasvaa, vahvistua ja eheytyä. Ainkin opit tuntemaan itsesi paremmin. Opit tunnistamaan ja mahdollisesti jopa käsittelemään tunteitasi sekä ajatuksiasi paremmin. Opit tuntemaan itsesi.Ei välttämättä ollenkaan huono juttu..

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin - hyvää perjantaita ja tulevaa viikonloppua murut 😘

Jos haluat lisää tietoa masennuksesta ja mielenterveydestä kurkista esimerkiksi masennusinfo.fi.

Ongelmia parisuhteessa? - Hakekaa apua!

Nyt mun on pakko avata teille sen verran näistä meitä tällä hetkellä auttavista viranomaistahoista, että... Perheasiain neuvottelukeskus!

Perheasiain neuvottelukeskus on evankelisluterilaisen kirkon järjestämää ja tarjoamaa perheneuvontaa, jossa selvitetään parisuhteeseen, perheeseen ja ihmisen henkilökohtaiseen elämään liittyviä kysymyksiä. Palvelut on maksuttomia, eikä sinun/teidän tarvitse kuulua evlut seurakuntaan saadaksenne apua. Perheasiain neuvottelukeskuksissa työskentelee psykiatrisen koulutuksen omaavia ammattilaisia ja heillä on ehdoton vaitiolovelvollisuus.

Me käytiin eilen toista kertaa nyt tämän ko. asian tiimoilta perheasiain neuvottelukeskuksessa yhdessä mieheni kanssa ja käynti oli aivan loistava! Vaikka tilanne on mikä on, tuntuu että saimme molemmat sydämeltämme pois ja toistemme tietoisuuteen sellaisia asioita, että meidän on nyt paljon helpompi jatkaa matkaa eteenpäin. On hirveen tärkeetä kuulla, mitä toinen mistäkin ajattelee ja nimenomaan se, että asioista puhutaan ulkopuolisen neutraalin ihmisen seurassa, joka voi tarvittaessa viheltää pelin poikki. Saatiin sovittua myös hieman yhteisiä pelisääntöjä tälle ajalle kun vielä elämme neljästään. Ja pääsääntöisesti pystyttiin puhumaan asioista rauhallisesti ja järkevästi, vaikka joistain asioista oltiinkin (ja ollaan edelleen) aivan eri mieltä.

Tänään on ollut oikein hyvä olo. Eilinen helpotti ainakin kovasti mun taakkaa, toivottavasti myös mieheni. Pikku hiljaa pienin askelin eteenpäin. Kyllä se tästä..

Muistakaa oikeasti ihmiset, että avun hakeminen ei ole heikkoutta vaan päinvastoin - rohkeutta!!! On rohkeaa myöntää, että nyt tarvitsen/tarvitsemme apua. Ongelma voi olla "pieni" tai "suuri" (kuka sen sitten voikaan määritellä mikä on pientä ja mikä suurta?), mutta jos se on ongelma, on se jo riittävä syy hakea apua. Huolehtikaa itsestänne. Ja parisuhteestanne. Jooko?! ❤

Ajatuksia 1,5 vuoden takaa

Luota intuituoosi, luota tunteisiisi. Tee niin kuin tuntuu hyvältä - oikealta sydömessä.

Luota kohtaloon - siihen että kaikella on tarkoituksensa. Luota siihen, että elämä kantaa. Että asioilla on tapana järjestyä. Aina.

Älä jää tuleen makaamaan. Älä tyydy mihinkään, mikä ei tee sinua onnelliseksi. Ölä tuhlaa elämääsi ja energiaasi negatiivisuuteen - negatiivisiin ihmisiin tai asioihin.

Ammenna energiavarastojasi ihmisillä ja asioilla, jotka suorastaan hehkuvat positiivisuutta - niin sinua kuin yleisesti maailmaa ja erilaisia asioita kohtaan.

Ole rohkea, kuuntele sisintäsi. Ota riskejä, tee valintoja. Poistu mukavuusalueeltasi. Silloin kasvat ja kehityt ihmisenä äärettömästi.

Ole ylpeä itsestäsi - valinnoistasi, kokemuksistasi ja saavutuksistasi.

Ole inhimillinen, anna tunteiden tulla ja mennä. Anna niiden myös näkyä niille ihmisille, jotka ovat osoittaneet sinulle olevansa sen arvoisia.

Anna itsellesi anteeksi. Hyväksy itsesi. Anna itsellesi mahdollisuus.

Elämä kantaa, intuitio ohjaa. Valintasi ja riskien ottaminen tuottavat varmasti tulosta.

Kaikki kokemuksesi kasvattavat sinua. Ne tekevät sinusta juuri sinut. Ainutlaatuisen, ihanan ja arvokkaan ihmisen!